Jos pitäisi mainita elossa oleva suomalainen aforisti, monille tulisi todennäköisesti ensimmäisenä mieleen Markku Envall. Tuottelias Envall on julkaissut useita aforismi-, fragmentti- ja esseekokoelmia.

Yhteistä Envallin kirjoille lajista riippumatta on keskustelevuus: hänen kanssaan voi olla samaa tai eri mieltä. Tekstejä lukiessa mieleen nousee niin vasta- kuin myötäväitteitäkin.

Nyt Envallilta on ilmestynyt esseekokoelma Tavaratalo taivasalla (WSOY, 2018). Kiinnostavimmillaan Envall on kuvatessaan arkipäiväisiä tapahtumia. Aiheeksi ovat kelvanneet niin markkinoilla poikkeaminen kuin kotikulmien katututtujen kanssa jutustelu. Omakohtaisuutta on löytynyt Envallin aiemmistakin teoksista ja siksi hänen kirjoihinsa tarttuu aina pienellä uteliaisuudella: mitähän hänelle nyt kuuluu?

Omakohtaisuuden riskinä on, että samalla saattaa tulla kertoneeksi jotain myös läheisistään tai tuttavistaan. Tässä kokoelmassa paljastuksia on aiempaa vähemmän. Jäin kuitenkin miettimään, mitä snobiksi mainittu kollega ajattelee, jos tunnistaa itsensä asiayhteydestä.

Esseessään Parisuhteen peruskartta Envall kirjoittaa: ”Lukiessani Anna Kareninaa en päästä selittäjiä itseni ja tekstin väliin.” Tämä on ongelmana myös Envallin kirjallisuutta pohdiskelevissa esseissä: teosten kuvailu ja kirjailijoiden tarkoitusten arvuuttelu eivät lisää kirjojen houkuttavuutta. Esimerkiksi Ian McEwan tulee jatkossakin todennäköisesti jäämään minulle tuntemattomaksi, koska Envallin McEwania sinänsä kehuvan esseen Lapsia ajan hiukkasilla luettuani tämän tuotanto ei tunnu kiinnostavalta.

Kirjan päättävän esseen Ilo Envall aloittaa: ”Minulla on henkilökohtainen ongelma, mutta en usko olevani yksin sen kanssa. En saa iloa ilon aiheista, en lainkaan tai ainakaan tarpeeksi. Usein tunnen, etteivät ilot tee iloiseksi, ilahduta mieltäni.”

Esseen lukeminen kokonaisuudessaan tuo mieleen mahdollisia syitä ilottomuuden kokemukseen. Envall tuntuu yhdistävän ilon tarkoitukseen ja kutsumukseen, vaikka helpoiten ilonaiheita saattaisi löytyä elämän satunnaisuuden ja tarkoituksettomuuden hyväksymisestä.

Yksi resepti ilon löytämiseksi sisältyy kokoelmaan. Esseessä Suuri nauru Envall kertoo Nikolai Gogolin Kuolleet sielut -romaanin avulla tajunneensa ihmisen naurettavuuden. Envall kirjoittaa: ”Olemme huvittavia kaikki, mutta jokainen on huvittava omalla erityisellä tavallaan, tai ainakin tyyppinsä tavalla.” Kun tämän muistaa, iloa saa niin katututuista kuin peiliin katsomisestakin.