Tilasin Jukka Viikilän kirjan Suomalainen vuosi (Otava, 2018), koska Helsingin Sanomien arvion perusteella oletin sen sisältävän aforistisia fragmentteja. Arvasin väärin, sillä fragmenttien sijaan teos koostuu luonnosmaisista tarinoista, joilla on pituutta noin sivun verran.

Aforismia muistuttavia toteamuksia voi toki tästäkin kirjasta löytää. Tässä muutamia poimintoja:

Päiväkirja sopii suomalaiselle sikäli hyvin, että sen avulla ei tarvitse koskaan unohtaa kokemiaan vääryyksiä.

Juhannussaunassa saunotaan kaikkia juhannuksia yhtä aikaa.

Siirtyminen parisuhteesta sinkkuuteen on siirtyminen olohuoneesta kuntosalille.

Oudossa rannassa ei tunnu siltä, että olisi löytänyt piilopaikan elämästään, tuntee ainoastaan pakenemisen vaistot. Kuulee jo haulikon latauksen, ensimmäisen laukauksen. Karkuun juostessa ehtii vielä ajatella: näin minäkin valvoisin rauhaani, jos olisin sen löytänyt.

Kesästä ei muista mitään, mutta syksy on millimetripaperia.

Kun valo jättää Suomen, sisäinen ja ulkoinen pimeytemme kohtaavat.

Lajityyppinä sivun rykäisyissä on pulmansa. Aforismien lyhyys pakottaa panostamaan tyyliin ja iskevyyteen. Romaanit ja novellit taas vaativat toimiakseen kiinnostavan tarinan. Tekstipätkille on vaikea rakentaa toimivaa dramaturgiaa. Erityisen vaikeaa kiinnostavan näkökulman löytäminen on silloin, kun aiheena ovat suomalaisuuteen liittyvät kliseet.

Viikilä sai Finlandia-palkinnon kirjastaan Akvarelleja Engelin kaupungista (Gummerus 2016). Suomalaista vuotta onkin ehkä pidettävä välityönä. Välitöiden ongelmana on, että samoin kuin kirjailijoiden pikaisesti laatimat kolumnit ja blogijulkaisut, ne karkottavat lukijoita taidokkaammin rakennetuilta teoksilta.