Kilpikaarnaihminen – mikä erikoinen nimi kirjalle! Hanna-Leena Ylisen toinen kirjoituskokoelma ei muutenkaan ole aivan tyypillinen aforismiteos. Kirja kyllä sisältää muotopuhtaitakin aforismeja, mutta myös ”afolleja” eli aforistisia novelleja sekä pienoisesseitä.
Mutta aloitetaan nimestä. Kilpikaarna tuo mieleen vanhan männyn paksun kaarnan syvine uurteineen sekä toisaalta lapsuudessa tehdyt kaarnalaivat jotka laitettiin vesille pienen purjeen kera, mutta kun siihen liitetään sana ihminen, merkitys muuttuu ja saa uusia sävyjä. Olisiko kilpikaarnaihminen henkilö, joka pyrkii suojautumaan kilpensä alle tai jokin iäkkäämpi ihminen, jonka päälle elämä on muodostanut paksun kilpikaarnakerroksen? Kirjassa yhdyssana Kilpikaarnaihminen on sijoitettu afollien osastoon ja osaksi sikermää, jonka kolmas teksti kuuluu Ulkopuolisena sisällä. Tämä nähdäkseni antaa yhden tulkinnan avaimen tuohon merkilliseen nimeen: kilpikaarnaihminen on osa joukkoa, hän kuuluu ihmisyhteisöön, mutta on samalla ikään kuin ulkopuolinen, sivullinen.
Sivullisuus, ulkopuolisuus onkin Kilpikaarnaihmisen läpileikkaava teema, joka ilmenee esimerkiksi seuraavissa aforistisissa teksteissä:
Leimattiin syrjäytymisvaarassa olevaksi. Syrjäytyi.
Leikkasi itsensä irti yhteiskunnasta.
Ex-potentiaalinen.
Takakansiteksti sanoo kirjan sisältävän oivaltavia ajatuksia ja pieniä tarinoita ihmisen ja luonnon suhteesta. Ihmisen monimutkainen suhde luontoon tulee esiin varsinkin kokoelman loppupuolella, jolloin aforistinen ilmaisu saa tehdä tilaa proosalle ja pienoisesseille. Yksi näistä teksteistä on otsikoitu Antakaa ihmiselle eläinoikeudet takaisin! ja siinä kysytään, mikä olisi ihmiselle lajityypillistä käyttäytymistä. Vaikka teksteissä kyseenalaistetaan yleispätevä moraali(suus) (jota on pidetty ihmiselle luontaisena piirteenä), on selvää, että kirjoittaja ottaa moraalisen kannan moniin aikamme ilmiöihin, kuten ympäristötuhoihin ja kapitalismin kaikennielevään voittokulkuun. Sanoisin, että kirjan pienoisesseet ovatkin omanlaisiaan pienoismoraliteetteja, joilla vedotaan vaatimattomamman elämäntavan puolesta.
Sivullisen teemaan kytkeytyen Ylisen kirjoituskokoelmaa luonnehtii avoin yhteiskunnallisuus ja yhteiskuntakriittisyys, mikä asettaa sen luontevaan jatkumoon aforististen klassikkojen, kuten Stanislaw Jerzy Lecin Vastakarvaan ja Karl Krausin aforististen kirjoitusten kanssa. Samalla se pyrkii muotonsa puolesta kohti uusia uria, kurkottaen perinteisen aforistiikan ulkopuolelle afolleillaan ja pienoisesseillään. Genrehybridiys tekeekin kirjasta vahvasti tähän aikaan kiinnittyvän.
Sain itse kokoelman lukemisesta paljon ajattelun kimmokkeita ja se herätti myös hyvänlaatuista ihmettelevää pohdintaa ihmisen, luonnon ja yhteiskunnan rajapinnoilta. Pidin myös siitä, että saatoin lukea kirjaa sieltä täältä, välillä pysähdellen, välillä taas vain kursiivisesti silmäillen ilman, että lukukokemukseni kärsi siitä. Voinkin suositella Ylisen kirjaa kaikille, jotka haluavat ajatuksilleen apetta – kaikille kotimaisen aforistiikan ystäville.
