Nurmijärveläisen kirjailijan Kyösti Mäkisen toinen teos Hämmentäen löydät sattumia edustaa muodoltaan perinteisen oloista aforistista kirjallisuutta. Aforismit on aseteltu väljästi niin, että yhdellä sivulla on yhdestä kahteen tai kolmeen aforismia, minkä lisäksi kirjassa on kuvataitelija Sirkku Saukonojan kuvitusta. Kuvitus toimii joiltain osin tekstejä tukien, mutta ei kuitenkaan ole tulkinnan kannalta kovin suuressa roolissa.
Luin Mäkisen kirjan ensin alusta loppuun suhteellisen nopeasti, minkä jälkeen availin sitä sattumanvaraisesti sieltä täältä makustellakseni aforismeja vapaassa järjestyksessä. Teoksessa ei ole osastojakoa, vaan teemoiltaan erilaiset aforismit on aseteltu kirjassa yhdeksi jatkumoksi. Oletan, että tämä on harkittu valinta, jolla on haluttu korostaa sitä, että teosta tulee lukea yhtenä kokonaisuutena. Oma lukukokemukseni kuitenkin hieman kärsi siitä, että aforismeja ei oltu osastoitu, koska se olisi tehnyt teoksesta jäsennellymmän.
Teoksessa on yksittäisiä aforistisia täysosumia, joiden kohdalla pysähdyin useamman kerran. Ne osoittavat, että Mäkinen tuntee aforistiikan perinnettä ja taitaa ytimekkään, sisällöltään painavan ilmaisun, jossa ei ole merkkiäkään ylimääräistä.
Rauta nousee. Mikä painaa? (s. 38)
Tekoälyn hillopurkilla käynyt menettää hampaansa. (s. 96)
Aforismien lukijana arvostan sitä, että kirjoittaja on “ajatellut loppuun” sen mitä hän haluaa sanoa. Se tarkoittaa, että aforismi on juuri sellainen kuin sen pitääkin olla, ja voisi sanoa että teksti tuntuu silloin ilmatiiviiltä – se ei vuoda mistään kohden. Parhaimmillaan Mäkisen aforismit edustavat tätä korkeaa laatua.
Kokonaisuutena Hämmentäen löydät sattumia on kuitenkin melko epätasainen. Oivallusten rinnalla on tekstejä, jotka vaikuttavat hiomattomilta ja pahimmillaan jopa yhdentekeviltä siinä mielessä, että ne eivät tuo mitään uutta pöytään. Toisaalta joidenkin kohdalla jäin miettimään, että saanko ihan kiinni siitä, mitä ne yrittävät sanoa; myös lukijassa voi siten olla vikaa.
Joku ymmärtää, vaikka ei halua. Toinen ei, vaikka tahtoo. (s. 76)
Aforismi vie polveilijalta jalat alta. (s. 106)
Ei ole olemassa yksiselitteistä kriteeristöä sen suhteen, mikä tekee aforismista toimivan tai milloin voidaan sanoa, että aforismi on “hyvä”. Kyse on siitä, mitä lukija arvostaa ja mikä puhuttelee häntä. Itseäni puhuttelee kirkas ja viimeistelty lause, mutta joku toinen lukija voi saada enemmän irti tekstistä, joka mielestäni vaikuttaa keskeneräiseltä. On olemassa erilaisia lukutapoja ja lukijoita.
Mäkinen käsittelee aforismeissaan monenlaisia aiheita leikistä uskontoon ja politiikasta huumoriin. Tässä mielessä kirja tuntuu paremminkin aforismien kokoelmalta kuin teokselta, jonka osat muodostavat yhtenäisen kokonaisuuden. Tämä piirre aiheuttaa sen, että aforismeja lukee enemmän erillään toisistaan kuin suhteessa toisiinsa.
Harhaankatsoja paljastuu, kun kohde poistuu. (s. 67)
Aforistiikka on siinä suhteessa ankara kirjallisuudenlaji, että se ei salli kirjoittajaltaan juurikaan harha-askelia. Jokaisen sanan tulee olla perusteltu ja palvella sille annettua tehtävää ajatuksen kiteyttämisessä. Joskus kuitenkin käy niin, että aforismi vaikuttaa loppuun asti mietityltä, mutta sen kantava ajatus jää välittymättä lukijalle. Ajatus on liian abstrakti, että lukija saisi siitä otteen. Tällöin aforismi lähestyykin olemukseltaan nykyrunoutta, jossa “hämäryys” otetaan annettuna. Vaikka Hämmentäen löydät sattumia on muodoltaan perinteistä aforistiikkaa, teoksen tietyt elementit kiinnittävät sen tämän ajan keskusteluihin genrehybrideistä ja lajirajojen ylityksistä.
Palomies sytyttää naisen. (s. 59)
Ensialkuun en pitänyt tästä aforismista. Se vaikutti pikkunokkelalta sivallukselta, joka ei sopinut teoksen vakavahkoon yleistunnelmaan. Mutta uudella lukemisella aloin tykätä siitä, että teksti haluaa vähän sohaista lukijaa. Huumori on aforistiikassa tunnettu tehokeino varsinkin satiirin muodossa, mutta vaatii omanlaistaan tyylitajua ymmärtää, milloin huumori toimii ja milloin se kääntyy itseään vastaan. Nähdäkseni Mäkinen taitaa tämän annostelun jalon taidon. Aforismi voi olla myös kepeä ilman että se tuntuisi heppoiselta.
Mäkisen kirja oli lukukokemuksena mielenkiintoinen tuttavuus. Vaikka sen sisältö ei kaikilta osin tyydyttänyt minua ja se on kokonaisuutena hajanainen, se onnistui tarjoamaan ajattelun aihetta. On myös ilahduttavaa, että takakannessa kerrotaan kirjailija Juha Hurmeen aikovan siteerata Mäkisen aforismeja – se osoittaa, että tiivis, harkittu ilmaisu voi edelleen synnyttää kokoaan suurempia vaikutuksia.
Kirjallisuus laahaa edellä. (s. 105)
Arvion kirjoittaja: Eino Heikkilä
