Runoilija Reetta Pekkasen esikoisteos Pieniä kovia nuppuja (Poesia, 2014) palkittiin mm. Tiiliskivi-palkinnolla, jonka Tampereen yliopiston kirjallisuustieteen opiskelijoiden ainejärjestö Teema ry myöntää teokselle, joka järjestön mielestä on saanut liian vähän huomiota valtamediassa.

Pekkasen uudelle kokoelmalle Kärhi (Poesia, 2019) toivoisi huomiota myös valtamediassa. Teos on sekä tyyliltään omaperäinen että aihepiiriltään kiinnostava. Tässä on muutamia sen sivuilta poimittuja ajatuksia:

Kidushai on pysynyt samannäköisenä 150 miljoonaa vuotta

Puuraja: mukavuusraja, linnunlaulun ja tyhjyyden välinen raja

Mutta joku on jo valmistanut kaikki esineet minun puolestani

Mahdollisuus ainoastaan kerätä kiviä, ei valmistaa niitä

Avaruudesta ei niin vain lähdetäkään minnekään pois

Mutta eivät kivet ole, jotta voisivat tulla löydetyksi

On loputon hetkeksikään taukoamaton heti

Ei tuntemattoman tarvitse vielä tuntua miltään

Mennäkseen ytimeen on mentävä läpi kaikesta, mikä ydintä suojaa

Ainoa tapa hankkiutua kivistä eroon on viedä ne takaisin ulos

On turha miettiä, ovatko Pekkasen virkkeet runoja, aforismeja vai jotain siltä väliltä. Ne toimivat sellaisina kuin ovat. Ilmaisun taidokkuudesta kertoo, että kirja jättää tunteen, että juuri näin ajasta, avaruudesta ja kivistä pitääkin kirjoittaa.