Pekka Kejonen, kirjailijapersoona (1941–2020)

Muistikirjassani lukee 10.12.2016:

”Vilppulan vesitornin juurella, -6°. Koht Kejoselle palkintoa viemään.”

Olin tuolloin menossa ojentamaan Pekka Kejoselle Suomen aforismiyhdistyksen puolesta Samuli Paronen -palkintoa hänen ansioistaan aforistiikan alalla. Tapaaminen hänen ja puolisonsa kanssa oli kaikin puolin miellyttävä siinä valoisassa talvisessa iltapäivässä. Mieleen jäi leppoisa kodikas tunnelma, kahvittelu, asiantuntijapuheet kirjoittamisesta ja erityisesti perhokalastuksesta. Kuvailut heidän elämästään Lapissa sekä miehen runsas kotikirjasto. Pekka esitteli myös ”melkein valmista” uutta käsikirjoitustaan, joka oli siististi kahdessa liuskapinossa hyllyn päällä.

Elävästi mieleenpainuva oli myös Kejosen luennointi Paimion aforismipäivillä 2012, jolloin hän kertoi omasta kirjoittajantiestään kohti aforistisempaa ilmaisua. Värikkäistä elämänpidoistaan riitti humoristisia ja kiinnostavia sivupolkuja kerrottavaksi, mutta eräs selkeä piirre tuli jo silloin ilmi; se mikä on voimakkaana hänen kirjoissaankin: kyky nauraa itselleen, uskallus terävään itseironiaan. Jollain tapaa juuri se on positiivisella tavalla filosofisen uhmaavaa – ei pelätä kuolemaa, ei pelätä elämää.

10. syyskuuta ilmestyi tietoa kirjailijan poismenosta. Surunvalittelut 
hänen läheisilleen. Mutta Kejosen tyyliin luottaen, uskon että saamme lukea vielä hänen jälkisanansa.

Kävely syksyisessä metsässä lehtien leijuessa
on kuin olisi yksi niistä.
Tunne on väärä, vino ja vaarallinen.
Ei kukaan, ei edes lehti
voi leijua puolestasi.
Sinun tulee itse leijua leijumisesi.

Pekka Kejonen kirjassaan Levitaation elkeet, WSOY 2012.

Marko Laihinen

Kirjoittaja on toiminut Suomen aforismiyhdistyksen puheenjohtajana 
vuosina 2015–2017.

Pekka Kejosen valokuva on poimittu Wikipediasta. Kuva on lisensoitu Creative Commons Nimeä-JaaSamoin 3.0 Ei sovitettu -lisenssillä.