Runoilija Reetta Pekkasen esikoisteos Pieniä kovia nuppuja (Poesia, 2014) palkittiin mm. Tiiliskivi-palkinnolla, jonka Tampereen yliopiston kirjallisuustieteen opiskelijoiden ainejärjestö Teema ry myöntää teokselle, joka järjestön mielestä on saanut liian vähän huomiota valtamediassa.
Pekkasen uudelle kokoelmalle Kärhi (Poesia, 2019) toivoisi huomiota myös valtamediassa. Teos on sekä tyyliltään omaperäinen että aihepiiriltään kiinnostava. Tässä on muutamia sen sivuilta poimittuja ajatuksia:
Kidushai on pysynyt samannäköisenä 150 miljoonaa vuotta
Puuraja: mukavuusraja, linnunlaulun ja tyhjyyden välinen raja
Mutta joku on jo valmistanut kaikki esineet minun puolestani
Mahdollisuus ainoastaan kerätä kiviä, ei valmistaa niitä
Avaruudesta ei niin vain lähdetäkään minnekään pois
Mutta eivät kivet ole, jotta voisivat tulla löydetyksi
On loputon hetkeksikään taukoamaton heti
Ei tuntemattoman tarvitse vielä tuntua miltään
Mennäkseen ytimeen on mentävä läpi kaikesta, mikä ydintä suojaa
Ainoa tapa hankkiutua kivistä eroon on viedä ne takaisin ulos
On turha miettiä, ovatko Pekkasen virkkeet runoja, aforismeja vai jotain siltä väliltä. Ne toimivat sellaisina kuin ovat. Ilmaisun taidokkuudesta kertoo, että kirja jättää tunteen, että juuri näin ajasta, avaruudesta ja kivistä pitääkin kirjoittaa.